Elämä on luomista,

koko ajan.

Lauri Viidan sanoin 

"Tuhat kertaa tuhat vuotta.

Mitään ei voi tehdä suotta.”

​

Juutalaisuuteen aikanaan kääntynyt Seela Sella tarjoili uskonsa kuolemaan liittyvistä rituaaleista ja filosofiasta mielenkiintoisia näkökulmia, jotka ovat peräisin muun muassa hänen toiminnastaan ruumiinpesijänä  Helsingin juutalaisessa seurakunnassa  56 vuotta.

 

Milloin saattohoito alkaa?

Kun lapsi alkaa hymyillä…

Saattohoito ei pääty kuolemaan.

​

 

Ruumiin pesu on suurin palvelus, joka kuolleelle voidaan tehdä, koska siitä ei voi koskaan odottaa vastapalvelusta. Seremoniassa on mukana neljä ruumiinpesijää – naisia naiselle ja miehiä miehelle. Ruumis pestään kunnioittavasti ja hellästi, poistetaan kaikki ylimääräinen, kuten kynsilakat ja meikit. Pesun aikana luetaan rukouksia; tunnelma on hyvin juhlava, ei-arkinen. Läsnä on tuntuma siitä, että tämä on meillä kaikilla edessä. Kokemus pois menneen ihmisen – ehkä ystävän – ruumiin pesusta on hoitava. Siinä syntyy tunne, että tekee tärkeää työtä – voi myös luottaa, että itselle tehdään sama.

​

Kuollut ihminen on kova, sen tajuaminen vie kuolemanpelon pois. Ruumis on vain kuori, sielu on jossain muualla. Juutalaisessa uskossa kuollut tulee haudata 24 tunnin kuluessa. Siihen asti ruumista ei jätetä hetkeksikään yksin, vaan hänen luonaan valvoo kaksi ihmistä. Pestyn ruumiin vierelle asetetaan vesilasi, jossa sielu lepää, kunnes on valmis lähtemään siitä.

 

Juutalainen hautausseremonia on hyvin demokraattinen, samanlainen kaikille. Jokaisella on samanlainen, mittojen mukaan tehty yksinkertainen lauta-arkku. Kukkia ei tuoda.

 

Sellan jakamat juutalaiset rituaalit heijastavat mielestäni kuolleen suurta kunnioitusta. Ne myös lieventävät kuoleman pelkoa ja pelkoa koskettaa kuollutta. Seela, joka jakoi ajatuksiaan meille kuulijoille niin inhimillisesti ja läheisesti, että tuntuu hyvin luonnolliselta kutsua häntä etunimeltä, kertoo rohkaisseensa omia lapsenlapsiaankin koskettamaan kuollutta. ”Koskettakaa, niin huomaatte, ettei Pappa ole siinä enää…”

 

Kuolema oli tullut tutuksi alle kouluikäiselle lapsenlapselle myös perheen rakkaan koiran kuollessa. Koiralle oli annettu kaksi elämän lopettavaa piikkiä ja koira teki rauhallisesti kuolemaa sitä rakastavien ihmisten läsnäolleessa. Pieni poika silitteli rakasta lemmikkiä, ja toivotti sille monta kertaa ”hyvää kuolemista”. Siitä tuli Seelan perheessä yhteinen ja rakentava muisto, ihmiselämänkin loppuna voi olla hyvä kuolema.

 

Hyvä saattohoito rakentaa hyvää kuolemista

Seela pyysi kuulijoilta myös omia kokemuksia ja kommentteja. Kehotuksesta rohkaistuneena halusin kertoa oman kokemukseni isäni kuolinvuoteelta. Se kokemus on kantanut sisartani ja minua isän kuoltua ja muistamme sen selvästi 15 vuoden jälkeenkin. 75-vuotias monisairas isä oli tajuttomana Tyksin teholla, kaikki voitava oli tehty ja voitiin vain odottaa kuoleman hetkeä. Olimme isän vierellä ja sängyn luo pysähtyi mieshoitaja. Hän katseli isän käsivarteen tatuoitua ankkuria ja kysyi, onko hän merimies. Kerroimme isän olleen nuorena merillä, johon hoitaja totesi yksinkertaisesti: ”Tämä merimies on nyt tulossa satamaan”. Se oli yksinkertainen, oivaltava ja kaunis toteamus. Olemme siitä hyvin kiitollisia.  Seela kuunteli kertomustani ja totesi sen jälkeen: ”Ihana tarina, ihana tarina”.  

 

Saattohoidossa ja kuoleman hetkellä paikalla olevat hoitavat kuolevan lisäksi aina myös läheisiä. Noista läheisen ihmisen kuoleman tärkeistä ainutkertaisista hetkistä muodostuu myös se kokemus, parhaimmillaan luottamus, joka mukanaan lähestymme omaa kuolemaamme. Siksikin läheisten tunteiden huomioiminen on tärkeää. Joskus hyvin pienetkin eleet voivat tukea ja auttaa, tärkeintä on niiden eleiden merkityksen oivaltaminen. Se vaatii usein enemmän oivaltavaa sydäntä kuin runsasta aikaa.

 

Isän kuollessa vuoroaan iltapäivällä lopettanut toinen hoitaja kävi hyvästelemässä meidät, laittoi kätensä olkapäälleni ja toivotti voimia. Sekin tuntui tärkeältä, ammattilaisena hän tiesi, että seuraavalla vuorollaan me emme olisi siellä enää. Se pieni eli lämmitti.

 

Kun äitimme kuoli aivovammoja aiheuttaneen tapaturman jälkeen – hänkin Tyksin teho-osastolla – 21 vuotta sitten, muistan tarkasti, kuinka istuimme sisaren kanssa hänen sänkynsä laidalla odottaen viimeistä hetkeä. Vähän aikaisemmin nuori hoitaja oli käynyt kokeilemassa äidin jalkoja, todennut verenkierron heikenneen ja hakenut sitten sukat ja vetänyt ne hänen jalkoihinsa. Se tuntui jotenkin hyvin hienolta ja lämmittävältä eleeltä! Samoin kun äidin kuoltua, kaikista tarkkailulaitteista irrottamisen jälkeen, hänen rinnalleen oli jostain haettu pieni sininen kukkaterttu. Se viestitti kunnioitusta hänelle ja lohtua meille läheisille. Kiitos noista sanoista ja kosketuksista!

​

 

Teksti: Tuula Vainikainen